Reissupäiväkirja - Ekskursio Raumalle ja Poriin 4.10.2008

Kirjoittanut Irma Rantonen

Bussi starttasi klo 8.00 Tampereen keskustorin Vanhan kirkon edestä, kiersi Tahmelan, Pispalan ja Nokian kautta ja näin saatiin kaikki osallistujat kyytiin. Osallistujissa oli Tampereen kaupungin edustajia: apulaispormestari Tarja Jokinen, arkkitehdit Riikka Rahkonen ja Jorma Hakola, KaOs-projektin päällikkö Ulla Tiilikainen sekä Maakuntamuseosta Miia Hinnerichsen. Mukana oli myös Tampereen teknillisen yliopiston EDGE kaupunkitutkimuslaboratoriosta Riikka Pylvänen. Suurin osa oli kuitenkin kaavoituksen osallisia Tahmela-Pispala-alueelta. Ekskursion järjesti KaOs-projektin paikalliskoordinaattori Irma Rantonen. Yhteensä meitä oli 27.

Sairastapauksen vuoksi tutkija Tanja Vahtikari joutui jäämään pois reissusta, emmekä kuulleet matkan aikana Rauman historiasta. Hänen kirjoittamansa artikkeli löytyy Eeva Karhusen ja Outi Tuomi-Nikulan toimittamasta kirjasta Kotina suojeltu talo, linkistä http://www.hum.utu.fi/oppiaineet/satakunta/tutkimus/julkaisut/13.html

Olimme Rauman Pyhän Ristin kirkolla klo 10.15, jossa kohtasimme va. asemakaava-arkkitehti Mervi Tammen ja kävelimme yhdessä Rauman kauppatorille. Ihmettelimme uusia katoksia, nautimme pystökaffet ja muistelimme matkalla opittua: tärkkemäs sana mill Raumallp pärjätä.

Torilla joukkoomme liittyi neuvonta-arkkitehti, Vanhan Rauman ystävä ja yksi pelastajista, Kalle Saarinen, joka kertoi torin taustoja. Tori on Rauman sydän ja historiallisen kaupungin keskus. Rakennusten numerointi alkaa torilta kiertäen sitä ympäri kasvaen samalla. Mitä vauraampi talo, sitä pienempi numero ja sitä lähempänä toria. Köyhemmät talot isommilla numeroilla kaukana torista.

Tärkeitä lukuja:
1442 kaupunkioikeudet
1682 kaupunkipalo
260 tonttia Vanhan Rauman alueella
600 rakennusta
500 asuntoa
noin 800 asukasta
200 liikehuoneistoa
1991 maailmanperintökohteeksi


Korjausrakentamiskeskus Tammela
Torilta oli parin korttelin matka Korjausrakentamiskeskus Tammelan tiloihin. Korjausrakentamiskeskus Tammela on peräisin ilmeisesti 1800-luvun alkupuolelta, tarkkaa rakentamisvuotta ei ole tiedossa. Alun perin rakennus on ollut asuinkäytössä, 1970-luvulla se muutettiin musiikkiopistoksi. Korjausrakentamis-keskuksena Tammela aloitti toimintansa lokakuussa 1995. Talon omistaa Rauman kaupunki.

Tammelassa esitellään Vanhassa Raumassa sovellettavia puurakennusten korjaustekniikoita ja Unescon maailmanperintöä. Tammelasta saa käytännön ohjeita suunnitteluun ja kunnostustöihin. Opastuksen lisäksi Tammelassa järjestetään Vanha Rauma –aiheisia luentoja sekä koulutusta hirsirakennusten korjaajille. Tammelassa on esillä talon historiallisia kerrostumia, esimerkiksi yhdessä huoneessa on 15 kerrosta tapettia. Huoneissa on tirkistelyaukkoja, joista voi nähdä talon rakenteisiin ja lisäeristystapaan.

Ulkorakennuksessa sijaitsevassa verstaassa voi tehdä käytännössä puusta mitä vain, vain veneen tekeminen ei onnistu, sillä ovi on tarkoituksellisesti niin pieni, ettei venettä saa verstaasta ulos.

Tammelan toimintaan kuuluu myös varaosapankki. Vanha Rauma Yhdistys on aloittanut tämän kierrätystoiminnan jo v. 1974. Puuosien lisäksi pankista löytyy myös kaakeliuunien osia. Periaatteena on, ettei varaosia viedä lähialueelta pois, sillä rakennustekniikat ja -tyyli muuttuvat kauemmas mentäessä. Samasta syystä Raumalla ihailemiamme portteja ei voi siirtää Pispalaan: Pispalasta puuttuu porttiperinne.

Tammelan toimintaa rahoittaa Rauman kaupunki, Kalle Saarisen rakennusvalvojan palkan verran. Muuta rahoitusta Tammela saa kuntotarkastuksista, luennoista, punamullan keittämisestä, tilavuokrista sekä myyntitoiminnasta. Tammelassa järjestetään mm. ikkunankorjaus- ja porttikursseja, samoin ulkomaalausta käsitellään kesäisin.

Esittelyn perusteella Kalle ei ole ns. perinteinen rakennusvalvoja vaan toiminta on pikemminkin teen juomista nykyisten tai tulevien kiinteistönomistajien ja remontoijien kanssa. Teen ohessa asiakas saa rautaisannoksen tietoa vanhan rakennuksen korjaamisesta, myös asennemuokkausta perinteistä korjaustapaa suosivaksi oli ilmassa. Monissa kaupungeissa rakennusvalvojan tärkein tavoite on tehdä oikeudessa pitäviä päätöksiä. Vanhan Rauman päätöksissä pyritään siihen, että kiinteistön omistajat sitoutuvat Vanhan Rauman henkeen ja rakennustapaan. Kun kiinteistönomistajat ovat sitoutuneita, oikeudenkäyntiprosesseja ei tule. Sitouttamisprosessi edellyttää teepannun ahkeraa täyttämistä.

Kiinteistönvälittäjät ohjaavat kaikki Vanhan Rauman alueelta kiinteistöä ostamassa olevat Kallen juttusille Tammelaan ja siinä oikeassa ympäristössä sitten mietitään yhdessä, mitä kiinteistön omistaminen ja asuminen Vanhassa Raumassa tarkoittaa. Samalla voi selvitä onko ostajaehdokas sopiva henkilö tekemään kaupat ja sitoutumaan vanhaan rakennukseen.

Rahoitusmahdollisuuksia korjausrakentamiseen Vanhan Rauman alueella on useita.
-Vanha Rauma Säätiön laina ja avustus: avustuksin on esimerkiksi saatu aikaan 146 porttia. (Vanha Rauma Säätiön rahoitus perustuu opetusministeriön ja Rauman kaupungin alkusijoituksiinvv. 1976-1980, jotka ovat yht. n. 3 milj. mk.)
-Maailmanperintöavustusta on saatu Vanhaan Raumaan tänä vuonna 100 000€ yhteensä 43 kohteeseen. Maailmanperintöavustushakemukset tekee Kalle Saarinen sen jälkeen kun omistaja on tehnyt/teettänyt kustannusarvion ja pyytänyt tarjoukset. Tällä tavoin avustuksia saadaan enemmän.
-Ympäristökeskuksen kunnostusavustus on jäänyt Maailmanperintöavustusten saamisen jälkeen pois, eikä vanharaumalaisten enää tarvitse kilpailla muiden Satakuntalaiskohteiden kanssa.

Kaavauudistus
Va. asemakaava-arkkitehti Mervi Tammi kertoi tulossa olevasta kaavauudistuksesta. Vanha kaava on laadittu 1970-luvulla ja se on vahvistettu vuonna 1981. Nyt tarkistetaan mm. kaupunkikuva ja rakennussuojelun laajuus, rakennusoikeudet, rakennusten korjaustapa ja muutokset sekä lisärakentamisen reunaehdot.

Tällä hetkellä esim. ulkorakennus määritellään 1-kerroksiseksi, mikä voi merkitä muodoltaan matalaa autotallia. Tämä säännös ei tuota kaupunkikuvan kannalta Vanhaan Raumaan sopivia ulkorakennuksia, joten tähän on tulossa muutos, jossa määritellään rakennuksen korkeus ja ulkomitat eikä ilmoiteta kerroslukua. Tällöin ihmisille jää itselleen valittavaksi, mitä tuohon rakennukseen saa mahtumaan. Vapaus ei kuitenkaan tarkoita villiä rakentamista vaan rakennusten on sopeuduttava ympäristöön.

Kaavamuutoksen tekemistä vaikeuttaa se, ettei ole yhtään samanlaista taloa. Onkin päädytty siihen, että tehdään ensin yleistavoitteet yleiskaavatasolla ja sen jälkeen asemakaava tehdään osissa. Nyt olisi paineita asemakaavalle, sillä esim. Vanhan Rauman pihaprojekti sai aikaan liikekorttelialoitteita, joista on syntynyt kaavaehdotuksia, joilla ei ole lainvoimaa ennen kuin kaavauudistus on saatu valmiiksi.

Kaavatyössä yksi kysymys on se, halutaanko alueelle 1980-luvun ihanteen mukainen yhtenäinen kaupunkikuva vai nykynäkemyksen mukainen historiallinen kerroksellisuus. Ensimmäinen kaava perustui 1970-luvun inventointiin ja sen aikaisiin arvoihin, vuoden 1981 asemakaavassa vain puurakennukset saivat arvostusta (yhtenäinen puukaupunki). Uudisrakennusaloilla merkittiin 1900-luvun kivirakennukset (Funkkisrakennus Kalatorilla) ja jopa teollisuusrakennus, jossa oli alkanut toiminta jo 1820-luvulla. Nyt keskustellaan siitä, pitäisikö rakennuksia enää palauttaa aikaisempaan asuunsa vai ei.

Jokainen tapaus on erilainen. Esim. pankkirakennuksen muutosta torin varrella on suunniteltu useaan kertaan. Viimeisessä ehdotuksessa rakennuksen tiilipinta rapattaisiin, ikkunat muutettaisiin pystysuuntaisiksi ja pulpettikatto korvattaisiin aumakatolla. Kattomuutos lisäisi rakennukseen yhden kerroksen ja näin omistaja voisi suostua muutokseen. Luonnos on yksityisarkkitehtien tekemä, eivätkä kaupungin viranomaiset ole sen takana. Onko oikein muuttaa 1960-luvun virhe 2000-luvun mokaksi? Aumakattoisena pankkirakennus veisi vallan Raatihuoneelta.

Voimassa olevassa kaavassa on noin 60 % rakennuksista merkitty S- ja H –rakennuksiksi (vastaa SR-merkintää). Tavoitteena oli, että miltei kaikki hirsirakennukset säilytetään. Tehtävien muutosten tulisi olla palauttavia ja esimerkiksi 1950-60-luvuilla tehtyjä suuria liikehuoneistojen (Saarinen: moottorisahamurhattuja hirsirakennuksia) ikkunoita on pienennetty ja jaettu uudelleen. Nykyisin kuitenkin tästä keskustellaan paljon ja kerroksellisuus halutaan näkyväksi osaksi rakennuksia. Tärkeintä on se, että korjaukset ja muutokset tehdään rakennuksen ehdoilla, oikeita rakennustapoja ja materiaaleja käyttäen. Palauttavat työt eivät välttämättä palauta rakennuksen ulkoasua johonkin tiettyyn aikakauteen vaan palauttavana työnä poistetaan rakennuksesta siihen kuulumattomat materiaalit, jotka voisivat tuhota rakennuksen ajan kuluessa.

Nykyisessä kaavassa säilytettävien rakennusten ullakolle saa sisustaa alakerran asuntoon liittyvää tilaa. Tämä on porkkana hirsirakennusten säilyttäjille. Tässä on se ongelma, että ullakoilta löytyy parhaiten säilyneet hirsirakenteet, joten säilyttämisporkkana voi johtaa vanhojen rakenteiden häviämiseen.

Erityiselin päättää Vanhan Rauman rakennusluvat
Vanhan Rauman rakennuslupaprosessi poikkeaa muun Rauman lupakäytännöistä siinä, että kaikki luvat menevät vuonna 1982 perustetun, asemakaavamääräyksen mukaisen, erityiselimen lausuttaviksi. Asemakaavan toteuttamista ohjaavaan työryhmään kuuluu 4 luottamusjäsentä, ja lisäksi museoviraston edustaja. Näiden lisäksi asemakaava-arkkitehti, museonjohtaja, kaupunginarkkitehti ja esittelijänä neuvonta-arkkitehti.

Ryhmän päätöksen on oltava yksimielinen tai muuten lupa menee lausunnolle Museoviraston kollegioon. Erityiselin nopeuttaa lupaprosessia kun se pyörii paikallisena. Rakennustapaohjeita ei voi tehdä kattavasti mm. sen vuoksi että uusia asioita ja materiaaleja tulee jatkuvasti, nyt esim. ilmalämpöpumput. Erityiselin voi kuitenkin tehdä ratkaisut rakennustapaohjeiden hengessä uudempienkin teknisten laitteiden osalta.

Kaava määrittää suojeltavaksi ulkopuolen, rakennusten sisäpuolen hoitoon ja kunnostukseen on annettu ohjeita, mutta ei voimakasta kaavallista pakkoa.

Rauma on muuttotappioaluetta, joten suurta painetta ulkoapäin ei tule. Vanha Rauma on haluttu asuinalue, esim. kunnostettu 120 neliön asuintalo, jossa on ulkorakennus maksaa saman verran kuin 4 km keskustasta oleva uusi omakotitalo.

Kaikki Vanhan Rauman talot löytyvät netistä osoitteesta:
http://www.rauma.fi/museo/vr_rakennukset/rakennukset/aloitussivu.htm
Talokohtaisia tietoja voi selata Internetissä oheisilta sivuilta joko talonnimien perusteella tai katuosoitteen mukaan.

Tässä välissä söimme lounaan Wähä-Tallbossa ja teimme vielä pienen kierroksen Vanhan Rauman alueella. Kävimme mm. katsomassa yhtä erittäin viehättävää Vanhan Rauman pihaa ja ulkorakennusta, joka kuului Kalle Saariselle. Suuresta innokkuudesta ja tiedonhalusta johtuen aikataulumme viivästyi ja pääsimme lähtemään Poriin vasta 14.15.

Rakennuskulttuuritalo Toivo Porissa
Porissa menimme Porin 5. kaupunginosassa sijaitsevaan Rakennuskulttuuritalo Toivoon, jossa on Tammelan tavoin esillä talon historiaa, korjausvaiheita, -menetelmiä, -materiaaleja sekä sisustusta 1800-luvulta 1950-luvulle. Korjausnäyttelyn lisäksi Toivosta löytyy tietoa ja näytteitä vanhaan taloon sopivista rakennus- ja sisustustarvikkeista, niiden saatavuudesta ja käytöstä. Pienestä tarvikemyymälästä löytyy esim. pellavarivettä, pinkopahvia, nupinauloja, ikkunaliimapaperia, maaleja, pigmenttejä, heloja, sähkökytkimiä ja boordinauhoja.

Toivossa meitä odottivat Rakennuskulttuuritalo Toivon intendentti Tuulikki Kiilo (Satakunnan Museo), kaavoitusarkkitehti Minna Hagman ja projektipäällikkö Eeva Karhunen (Satakunnan Museon Pisara - Kulttuuriympäristöt arjen arvoiksi -hanke). Tuulikki Kiilo aloitti kertomalla alueen kaavoituksesta.

Viides kaupunginosa, Viikkari, on vanha alue, joka on kaavoitettu vuonna 1811 kun Pori oli palanut kahdeksannen kerran. Kaava oli sen ajan väljä, paloturvallinen asemakaava. Siihen aikaan alue sijaitsi kaukana keskustasta, joten aluetta ei arvostettu kovin paljoa, alueelle muutti pikkukauppiaita, merenkävijöitä ja työläisiä.

Porin viimeisen palon jälkeen, vuonna 1852, alue rakennettiin nopeasti täyteen, sillä tämä oli ainoa alue, joka jäi palamatta ja jossa oli voimassa oleva asemakaava. Alue olikin arvostettu kunnes sodan jälkeen alkoivat uudet ongelmat. Kaupungin suunnitelmana oli purkaa puutalot ja suunnitelmissa oli jossain vaiheessa jopa Porin Tapiola. Tuo suunnitelma jäi jäihin, mutta alueella oli pitkään toimenpidekielto, jonka vuoksi talot menivät huonoon kuntoon. Kukaan ei korjannut eikä rakentanut, sillä tulevaisuus oli niin epävarma. Viidennen osan rakennuskanta rappeutui, alueelle muutti epäsosiaalista ainesta ja 1970-luvulla sen maine oli suorastaan pelottava.

Vuonna 1980 alueelle saatiin uusi asemakaava. Kaavaa tehtäessä oli todettu, että pohjoisosassa on jo niin suurelta osin purettu vanhaa rakennuskantaa ja rakennettu kerrostaloja, että siellä ei suojelulla ole enää mahdollisuuksia, joten sinne kaava mahdollisti kerrostalojen rakentamisen. Eteläosaan tehtiin sen ajan mallin mukainen suojeleva kaava, jossa rakennusoikeus ja rakennuskorkeus rajattiin ja määrättiin sijoittamaan uudisrakennuksetkin perinteiseen tapaan katulinjaan. Rakennusoikeuden rajaamisen arveltiin suojelevan vanhaa rakennuskantaa, mutta 1980-luvun nousukauden myötä mahdollisuus rakentaa matalia pienkerrostaloja alkoi houkutella, tonttien hinnat nousivat ja vanhoja rakennuksia purettiin niiden tieltä. 1990-luvun vaihteessa laman myötä purkuinto laantui. Alueen väestöpohja alkoi muuttua, perinteiseen työväenkaupunginosaan muutti toimittajia, taiteilijoita yms. 2000-luvulla kaava todettiin vanhentuneeksi, myös ajattelutapa oli muuttunut huomattavasti edellisestä kaavasta.

Nousi esiin kysymys suojellaanko vai säilytetäänkö? Moni halusi kyllä säilyttää, mutta ei suojella, mitä voi pitää paradoksina. Moni kiinteistönomistaja myös katsoi, että alue pitää suojella, mutta ei minun tonttiani/taloani, siellä pitää rakennusoikeus säilyttää, mutta ympäristö pitää suojella, ja etenkin näkymä omasta ikkunasta.

Viidennelle osalle on tyypillistä, että taloilla on useita omistajia, mutta ne eivät ole osakkeita vaan omistetaan vain tontti- ja talo-osuuksia. Omistusosuudet voivat olla hyvin erisuuruisia, joku voi omistaa esim. 12/24:osaa tontista, toinen 5/24:osaa ja kolmas loput. Alueella on toki myös ihan "tavallisia" omistussuhteita.

Uudessa kaavassa lähtökohta oli ympäristön luonteen säilyminen. Tavoitteena oli luoda asemakaavalla edellytykset omaleimaisen puukaupunginosan säilymiselle. Lähtöajatus oli myös, että kaavamääräykset räätälöidään tonttikohtaisesti. Kaava-arkkitehti ja museon rakennustutkija kiersivät kaikki tontit. Kaikki ennen vuotta 1970 rakennetut rakennukset, jos ne olivat korjauskelpoisia, ne merkittiin suojeltavaksi. Ei pelkästään arkkitehtonisesti arvokkaat talot suojeltu, vaan kaikki. On siis suojeltu koko alue ja alueelle tyypillinen, tavallinen, arkinen puurakennuskanta, vaikka sitä olisi vuosien myötä muutettu. Tavoite on säilyttää alueen ominaislaatu, mittakaava ja miljöö.

Uuden kaavan teon ajaksi ei tällä kertaa asetettu toimenpidekieltoa, joten kaavatyön aikana tehtiin joitakin valitettavia, vanhan kaavan mukaisia purkamisia.

Asemakaavatyön lähtökohta oli jokaiselle tontille sama rakennusoikeus, mitä suojelua ajaneet pitävät huonona. Tonttien tilanne ja rakennuskanta on erilainen, joten kaavamainen ratkaisu yhtenäisestä rakennusoikeudesta ei aina toimi kovin hyvin.

Kiinteistönomistajien kanssa neuvoteltiin ja sen jälkeen päätökset syntyivät. On kuitenkin huomattava, että tontin omistajan tahto ei ollut ratkaiseva suojelumerkintöjä tehtäessä, vaan se, että merkintä oli linjassa koko alueelle päätetyn yleisen linjan kanssa. Erilaisia neuvotteluja toki käytiin, yritettiin löytää hyviä ja joskus kompromissiratkaisuja, ja sitä kautta saatiin varmaan monta kaava-valitusta vältettyä, mutta tietenkään kaikki tontinomistajat eivät hyväksyneet suojelua, ja kaavasta on tehty muutama valitus.

Suojellulle alueelle vaaditaan korjaus- ja muutostöihin rakennuslupa (kuten aina rakennettaessa). Kaavassa on merkitty ne paikat, jonne rakentamista voidaan tehdä silloin, jos rakennusoikeutta on jäljellä. Julkisivumuutokset ovat tietenkin aina luvanvaraisia, mutta siis vain muutokset, kunnostaa tietenkin saa, kunhan korjaa entiselleen. Periaate siis on, ettei julkisivuihin tule muutoksia. Ne rakennukset, jotka katsottiin kaavatyön aikana niin huonokuntoisiksi tai vähämerkityksiksi, eivät saaneet suojelumerkintää. Jos rakennus on kaavassa merkitty suojeltavaksi, ei purkulupaa kaavan vahvistamisen jälkeen helposti saa. Tätä on yritetty muutamassa tapauksessa kiertää jättämällä rakennus hoidotta, mutta se ei ole hyväksyttävä keino, sillä rakennuslaissa on määräys pitää rakennukset kunnossa. Eli mikäli rakennus saa kaavassa suojelumerkinnän, se on tarkoitus myös säilyttää. Mikäli rakennus tuhoutuu, ei sille kohdalle yleensä ole mahdollista rakentaa suurempaa rakennusta, sillä tontin rakennusoikeuden määrittelyssä on lähdetty siitä, että säilytettäviksi merkityt rakennukset säilyvät, joten lisärakennusoikeutta ei yleensä ole merkitty talon kohdalle.

Heräsi mielenkiintoinen ja polveileva (=mahdoton kirjata ylös) keskustelu siitä, miten talon arvo nousee suojelun myötä. Yleensä vanhalle talolle ei lasketa arvoa lainkaan, tai ehkä miinusmerkkinen luku purkamisesta. Jos talo suojellaan, talon arvo nousee. Keskustelua myös siitä, miten käy, jos suojellaan yksittäinen talo tai koko alue.

6. kaupunginosan, Päärnäisen, kaavaprosessi
Keskustelun laannuttua hieman Minna Hagman kertoi 6. kaupunginosan, Päärnäisen, kaavaprosessista. Minna herätti heti yleisön kertomalla, että alue muistuttaa säännöllisestä ja tasaisella maalla olevasta ruutukaavastaan huolimatta Pispalaa. Yhteys syntyy siitä, että molemmat ovat syntyneet samoihin aikoihin 1800-luvun lopusta työväen kaupunginosaksi. Kuukkarin kortteleissa on kussakin 4 tonttia ja katujen säännönmukaisuudesta riippumatta, tonttien sisällä kukoistaa monimuotoisuus.

Alueella on tapahtunut runsaasti muutoksia 50-60-luvuilla ja muutos jatkuu edelleen. Vaikka kaavan tavoitteena on suojella rakennuksia, muutoksen mahdollisuus pitäisi säilyttää, jotta alue säilyisi elävänä ja moni-ilmeisenä. Alueen edellinen kaava on valmistunut vuonna 1988, jonka jälkeen on tehty paljon laajennuksia ja korjauksia, mutta uusia rakennuksia ei ole juurikaan rakennettu.

Pari kuukautta sitten on tehty Osallistumis- ja arviointisuunnitelma, jonka yhteydessä on jaettu kyselylomake. Lomakkeessa on n. 10 kysymystä siitä, onko suunnitelmia rakennusten muuttamiseksi, laajentamiseksi tai haluaisiko joku rakentaa uutta. Kyselyssä oli myös mahdollista ilmaista suojelukiinnostus. 500 kyselyä on lähetetty ja vastauksia on nyt 50, joten lisää vastauksia odotetaan. Tällä hetkellä asukkaat vaikuttavat myönteisiltä suojelua kohtaan eivätkä he ole huolissaan rakennusoikeudesta. Nykytilanteeseen ollaan tyytyväisiä. Ehkä 5. kaupunginosan prosessi on kasvattanut ihmisiä ajattelemaan asioita eri tavoin.

Alueen suojelussa ei ole kyse museoinnista. Suurin vaikutus on se, että ei saa purkaa. Kaavaan merkitään mihin saa rakentaa ja mihin rakennusoikeus osoitetaan, esim. ullakolle tai tontin pihan puolelle.

Myös tästä aiheesta syntyi vilkas keskustelu.

Eeva Karhunen kertoi tekevänsä jatkotutkimusta 6. osan kaavaprosessista. Kyseessä on asukkaiden näkökulma ja Eeva on kiertänyt Kuukkaria yhdessä Minnan kanssa tutustuen tontteihin ja asukkaisiin. Eeva on toimittanut yhdessä Outi Tuomi-Nikulan kanssa kirjan Kotina suojeltu talo. Satakunnan Museon rakennustutkija Liisa Nummelinin Viidettä osaa käsittelevä hyvä artikkeli Puukaupunkialueen kaavoitus 2000-luvulla löytyy Kotina suojeltu talo –kirjasta, tai linkistä
http://www.hum.utu.fi/oppiaineet/satakunta/tutkimus/julkaisut/13.html

Saimme kirjoja mukaamme tuotavaksi Tampereelle mm. Metson kirjastoon, kaavoituksen tilaajalle sekä Rajaportin saunan kahvilaan. Pispalan kirjastotalolla kirja jo onkin.

Menimme vielä tutustumaan Tuulikki Kiilon kotiin viidennessä osassa. Siellä näimme omin silmin, kuinka Tuulikin perhe hyväksyi kaavatyön yhteydessä, että heidän 1990-luvulla rakentamansa autokatos puretaan pois, jotta samalla tontilla asuva naapuri saa käyttää rakennusoikeuden uudisrakennukseen ja samalla suostuu siihen, että vanha rakennus hänen tonttipuoliskollaan suojellaan. Ilman näitä neuvotteluja puutalo olisi purettu ja tilalle rakennettu pienkerrostalo yhdistämällä kaksi tonttia.

Minna ja Eeva toimivat oppainamme kun ajoimme Kuukkarin ohi ja läpi ja totesimme, että Minna oli oikeassa: kyllä siitä Pispala tulee mieleen.

Palautetta
Paluumatkalla osallistujat saivat antaa palautetta päivän retkestä. Tärkein asia retken onnistumisen kannalta on varmasti se, mitä opittiin matkan aikana, mitä tuodaan Tampereelle

Kiteytetysti Tammelan ja Toivon toiminta oli se, mitä toivottiin myös Tampereelle ja Pispalaan. Paikka, jossa voisi konkreettisesti tutustua korjausrakentamiseen, jossa voisi oppia tekniikoita, tutustua materiaaleihin ja saada tietoa, mistä materiaaleja voisi hankkia. Myös varaosapankki kuului toivelistalle. Kalle Saarisen tyyppisen rakennusvalvojan moni ottaisi Tampereelle; oma rakennusvalvoja vanhoille ja suojelluille taloille tai vaihtoehtoisesti erityiselin Vanhan Rauman tapaan. Tukea avustushakemusten tekoon tarvittaisiin palautteen perusteella myös Tampereella.

Porista haluttiin mukaan oppia kaavoitusprosessiin: arkkitehdin ja rakennustutkijan henkilökohtaiset käynnit jokaisella tontilla ja kaikkien vanhojen rakennusten suojelu. Kerroksellisuuden hyväksyminen, innostunut asenne suojelua kohtaan ja tonttikohtaiset kaavaratkaisut tulivat myös bussin kyydissä Tampereelle.

Kiitokset Raumalle ja Poriin!

Tytöt torilla

Tori ja katokset

Tammelassa

Tammelan pihalla

Saarisen pihalla

Rakennuskulttuuritalo Toivo (kuva Toivon sivulta)

Rakennuskulttuuritalo Toivo (kuva Toivon sivulta)

Intendentti Tuulikki Kiilo